Tuula oli jo pienenä tyttönä kovin kiinnostunut vaatteista. Peruskoulussa opettajalla oli hermo tiukalla kun tämä kantoi käsityönsä salaa kotiin, teki loppuun ja seuraavalla rättikässän tunnilla työ oli jo Tuulalla käytössä. Opettaja huomasi, että tämä oppilas ei usko kieltoa, että hän ei voi tehdä kotona oppitunteja, joten hän työnsi läjän kaavalehtiä tytölle ja tuhahti, että tee mitä lystäät, mutta kankaat hommaat itse! Siinä hävisi kotona äidin kaapista moni vaate, kun lapsi suunnitteli niistä "jotain muuta". Äidin tekemästä tekoturkista lapsi loihti pupuasun itselleen koulun näytelmään. Yksi asia oli varmaa, ompeleminen oli suuri intohimo!

Yläasteella Tuula meni koulussa opinto-ohjaajan puheille. Mitä minä alan tehdä isona? Opettaja katsoi häntä silmiin ja sanoi, "Sinun pitää osata suunnitella, valmistaa ja myydä vaate, sinä lähdet lukemaan itsesi Pukinemerkonomiksi." Kuulosti hyvältä. Mikähän se merkonomikin on. En tiennyt, mutta luotin opettajaani. Sinne siis.

Ammattikoulussa koulun ajatusmaailma ei mennyt yhteen Tuulan luovuuden kanssa. Tunnilla suunniteltiin vaate, jonka jälkeen lähdettiin hakemaan kangasta. "Ei näin", hän tokaisi. Hän tahtoi ensin kangaskauppaan ja sen jälkeen vasta suunnitellaan. Opettaja ei pitänyt tämän oppilaan määrätietoisuudesta, mutta lähti hänen kanssaan kangaskauppaan. Siellä hän ymmärsi. Luovuus syttyi tytössä kun hän sai nähdä ja hypistellä kankaita.  Tuula joutui tekemään suunnittelutyön koulun jälkeen, mutta se ei haitannut häntä. Ilman kankaita ja niistä syntyvää inspiraatiota, luovuus ei herännyt. "Kun suunnittelen vaateen, haluan tietää materiaalin valmiiksi jotta tiedän kuinka vaate istuu", tyttö tuumasi opettajalle.  Viimeisenä kouluvuotenaan, Tuula jäi usein ompelemaan koulun jälkeen kyseisen opettajan lapsille vaatteita.

Kolme vuotta meni ja kädessä oli pukuompelijan ja merkonomin paperit. Vanhemmat osti tyttärelleen koneet, jotta hän pääsi jatkamaan harrastustaan.

Tuula jumiutui vaateketjuihin töihin. Hän oli rakentamassa uusia myymälöitä, sisäänostossa, somistajana, myyjänä ja myymäläpäällikkönä. Nämä vuodet antoi paljon hyvää, mutta työntäessä 14-vuotta vaatteita muovikasseihin asiakkailleen, hän alkoi olemaan aika varma, mitä asiakkaat tahtovat ja mitä eivät. Hän oli ajautunut myymäläpäälliköksi, mutta joka kerta konttorissa raporttien lukeminen ja avainlukujen tutkiminen päätyi samaan. Voguen selailuun, jota lukiessa pää oli taas täynnä luomuksia. Hän puhui pomolleen suunnitelmistaan ja haaveistaan. Tämä katsoi nuorta naista ja sanoi; "Ei varmaan palkankorotuskaan auta nyt kun silmistäsi näkyy tuo palo, mitä ei ihmisestä rahalla pois saa." Työvuosien alle hautautunut unelma alkoi heräämään jälleen henkiin...  

Nyt Tuula on ollut kymmenen vuotta yrittäjänä. Hän on valmistanut asiakkailleen uniikkeja vaatteita mittatilaustyönä. Myös vaativammat korjaustyöt hoituu ammattitaidolla.
Mieleinen työ on ollut Tuulalle aina tärkeä asia, hän ei tule haaveilemaan eläkkeelle pääsystä. Päinvastoin hän haaveilee, että voisi tehdä töitä myös eläkeiässä. Samalla hän toivoo, että joku joskus, vuosien päästä katsoo Tuulan tekemää vaattetta ja ajattelee: "Tämä oli kyllä hyvä ostos!" Tai, että joku alan ammattilainen, ehkä noin sadan vuoden päästä löytää Tuulan tekemän vaatteen, tutkii sitä ja huomaa... 

"Kyllä ennen tehtiin kaikki niin hyvin!"

Minulla ei ole ompelussa "inhokkityötä". Nautin ompelusta. Jos joku homma on joskus kinkkinen, ajattelen sen niin, että tämä kartuttaa ammattitaitoani ja minusta tulee taitavampi!